On ollut viikko, jona hyvä presidentti haudattiin valtiollisin menoin.
Katsoin nuo hautajaiset ja elin surussa mukana, sillä kuulun niihin, jotka itkevät itkevien kanssa ja nauravat nauravien kanssa.
Samalla pohdin kaikkia leskeksi jääviä, niin miehiä kun naisiakin.
On sitten nuori tai vanha leski, niin suru on käsittämättömän suuri.
Siinä voi olla mukana, kuten Assi oli aitinsä tukena ja suru on yhteinen suurelta osin.
Kuitenkin lesken suru on erilainen verrattuna lapsen suruun, sillä leski on elänyt rinnalla ja lapsi on aikuistuttuaan muuttanut pois ja katsoo asiaa etäämmältä.
Tuli koskettavasti mieleeni omien vanhempieni kohtalo, kun isäni kuoli ja äitini jäi yksin.
Samalla lailla suru näkyi äidistäni, kun mitä välittyi Tellervo Koivistosta.
Samassa riipaisevaa, hellyttävää ja vahvaa tunnetta sisältävää tilannetta, jota katsoessa suuri osa katsojista sai kyyneleitä silmänurkkaan, niin sain minäkin.
Elämä jatkui äitini kohdalla ja niin elämä jatkuu Tellervo Koivistonkin kohdalla. Tosin aikaa ei tiedä kukaan, kuinka kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti